Syystalvi 2018 oli elämässäni kiireistä aikaa. Ohjelmistoalan päivätöissäni hommia riitti enemmän kuin ehdin tehdä, ja vuosikaudet jäissä ollut muusikonuranikin alkoi viimein elpyä. Alkoi tuntua siltä, etten kaipaisi elämääni enää yhtään lisää menoa ja meininkiä. Niinpä kun Tampereen seudun näkövammaiset ry:n uunituore toiminnanjohtaja soitti kysyäkseen haluaisinko lähteä rakentamaan aivan uudenlaista näkövammaisasioiden somekanavaa, vastasin kyllä.1
Suomi, toisin kuin muut pohjoismaat, ei ole koskaan ollut varsinaisesti countrykansaa. Toki country tunnetaan meilläkin hyvin, mutta se ei ole ollut ikinä valtavirtaa sellaisenaan. Sen sijaan countryn elementtejä on uitettu suomalaisen iskelmän sävelkieleen vuosien varrella, ja siellä niitä on kevyenä mausteena edelleen.
Miten tähän sitten on tultu? 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla countrymusiikista tiedettiin meillä tuskin mitään. “villin lännen” aiheita oltiin iskelmissä toki käsitelty, mutta ne olivat kaukaista eksotiikkaa kuten vaikkapa Aasia ja Havaiji. Ensimmäisen kerran countrymusiikkia oltiin toden teolla istuttamassa suomalaiseen maaperään vuonna 1960. Asialla oli Tapio Rautavaara, joka etsi uralleen uutta suuntaa.
Olen viime aikoina kuunnellut vasta aloittanutta Aito iskelmä -radiokanavaa. Nimensä mukaisesti he mainostavat soittavansa “eniten aitoa iskelmää”. Mutta mitä on “aito” iskelmä? Tämä kysymys on herkullinen, koska siihen ei ole yhtä oikeaa vastausta.
Harvassa ovat ne musiikkia kuuntelevat tuttavani, joiden elämään musiikin streamauspalvelut eivät olisi vaikuttaneet. Streamauspalvelut, erityisesti Spotify, ovat olleet merkittävin tapa, jolla olen viime vuosina kuunnellut ja löytänyt musiikkia. Vuosi sitten aloin tarkastella kriittisemmin musiikinkuuntelutapojani, ja tarkastelun tuloksena päädyin tekemään menneen maailman hommia: ostamaan levyjä.
Sosiaalinen media on ollut osa elämääni yli 11 vuotta. Niin kauan, ettei somettamiseni alussa koko somettamista oltu vielä keksittykään. Vuonna 2007 internet oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään, sillä muutaman keskitetyn kanavan sijasta sisältö oli siroteltuna pieniin lokeroihin ympäri verkkoa. Seurasin aktiivisesti useita keskustelufoorumeita, blogeja sekä kyllä, usenet-ryhmiä. Niin, ja luinhan myös aikakauslehtiä.
Vuodenvaihde tekee tuloaan. Sen kunniaksi blogini on saanut uuden nimen, kodin ja ulkoasun. Syitä näihin muutoksiin on useita, mutta ne kaikki heijastelevat turhautumistani verkkosivujen ja sisällöntuottamisen nykytilaan.
Aloitin nykyisessä työpaikassani aurinkoisena vapunjälkeisenä maanantaina vuonna 2016. Ensimmäisen haastattelupyynnön saapumiseen kului viikko. Eräs toimittaja oli saanut käsiinsä blogikirjoitukseni työnhausta, ja hän halusi tehdä minusta lyhyen jutun tv-ohjelmaansa. Suostuin, kuinkas muuten. Parin viikon kuluttua kahden hengen kuvausryhmä kolkutteli toimiston pääovea.
Kauan on jo ehtinyt kulua keväisistä työnhakukokemuksistani. Matkani on kulkenut lyhyessä ajassa kesätyön ja määräaikaisen työsuhteen kautta vakinaistamiseen. Siksi kerrottavaa onkin ehtinyt kertyä jo melkoinen määrä. Voisin kirjoittaa työtavoistani, työkavereistani, projekteista ja ties mistä muusta. Ennen niitä on kuitenkin käsiteltävä eräs tärkeä asia.
Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kerroin työnhakuyritysteni hapuilevan historian aina syksyyn 2015 saakka. Näihin aikoihin elämässäni alkoi tapahtumaketju, joka johdatti minut muutaman mutkan kautta ensin työhaastatteluihin ja lopulta tähän hetkeen, töiden alkua odottelemaan.
Viikon kuluttua olen jännittävän tilanteen edessä. Aloitan neljän kuukauden kesätyöpestin ohjelmistosuunnittelijana elämäni ensimmäisessä työpaikassa. Tässä odotellessani ajattelin kertoa siitä, miten tähän on oikein tultu.